• Milla

5 sekunnin muisti

Updated: Sep 14, 2019


Raflaavilla otsikoilla jatketaan. Olenkohan joskus aloittanut jonkun postauksen jo näillä sanoin? Olen ollut nyt viikon saikulla töistä mahani vuoksi, viime viikonloppuna olin yhden yön keskussairaalassa. Tosiasiassa pääni kaipasi myös lepoa. Kuten lukijatkin ovat saattaneet huomata aiemmista postauksista, olen ollut kireä kuin viulunkieli kultakalan muistilla.* Uuden kännykkäni Keep-appi on täyttynyt tehtävistä, joita en muista välttämättä hoitaa. Ajattelin että Keep pelastaisi elämäni, mutta pikemminkin se muistuttaa minua siitä, että olen huonomuistinen kökkökasa, joka ei selviä kolmekymppisen elämästä. Vihaan sitä, että kännykkäni ja glukoosi-sensorini piippailee yllättäen, en erota Whatsapp-ääntä muistutuksista. Tänään kirjoitin hoidettavia tehtäviä vanhaan kalenteriin, sillä se tuntui paremmalta. Kaikki tälle päivälle, että muistan hoitaa.





Olen hävittänyt pyöräni. En oikeasti muista minne olen sen jättänyt vai onko se mahdollisesti varastettu. Ajantajuni on hukassa. Toisaalta tuntuu, että hoidan asioita hirveän nopeasti, mutta myöhästelen tapaamisista. Olin viitisen minuuttia myöhässä omalta terveysaseman lääkäriajalta, jota olin odottanut reilun kuukauden, mutta vasta 20 minuutin päästä tajusin käydä selvittämässä asian tarkkailun hoitajalle. Luonnollisesti lääkäri ei voinut enää tavata minua. Luukulla hengästyksissäni melkein itkin, että minulle ei annettaisi sakkomaksua. Ei anneta, tehdään poikkeus, hyvyyttä on olemassa, ajattelin. Olin juossut asemalle, mutta jalkani eivät jaksaneet kantaa minua niin hyvin, kuin olisin toivonut. Hapoille menivät. En varannut uutta aikaa. Ajattelin, että pärjään. Noita lääkäriaikoja on tulossa niin paljon muutenkin.


Hiljattain parahdin parhaalle ystävälleni ja sanoin, että otin painetta ja stressiä päivittäisistä puhelinsoitoista, joita hänen kanssaan soittelin. Positiivisetkin asiat ahdistavat ja hänen yltiöpositiivinen asenteensa on ottanut päähän. Lupasimme, että soittelemme toisillemme vain silloin, kun oikeasti jaksamme ja huvittaa, oot rakas. Ei oo pakko joka päivä. Ei tarvitse aina mennä hyvin, voi sanoa, että on paska fiilis tuntematta siitä syyllisyyttä. Miksi siitä pitäisikään?


Sain tänään yöllä viimein viinilasit pestyä, jotka ovat olleet parisen kuukautta tiskipöydän läheisyydessä hengailemassa ja odottelemassa sopivaa hetkeä. Tulivat puhtaiksi ja hartioilta keveni taas pieni paino, rinta tuntuu vapaammalta, kunnes join aamuyön ensimmäisen kupin kahvia. Pitää ostaa kofeiinitonta kahvia. Tuntui kuitenkin mukavalta upottaa kädet lämpimään veteen. Tuntuu mukavalta kirjoittaa.


Se, että myönsin viimein, että ei ole normaalia olla joka päivä ylikierroksilla, on hieman helpottanut ja saanut rennon naurun hersymään ajoittain. Vanhan Millan palaamaan, kuten T sanoo. Olemme tunteneet T:n kanssa vuosia ja haaveenani on ollut tutustuttaa uudelleen siihen lapsenmieliseen, mutta vakaaseen Millaan, joka olin 9 vuotta sitten. Olen useammin toistellut tämän viikon aikana huumoriin puettuna lausetta 'Mä oonkin vähän tällänen', 'Ainoastaan Milla-juttuja' ja puhunut häpeästä ihan niinkuin olisin ainut ihminen maailmassa, kenellä on tällaisia ongelmia.


"Muista Milla, we're all fucked up", bestikseni sanoi tässä taannoin lohduttaakseen. Alan pikkuhiljaa sisäistämään lauseen kunnolla, kun olen sanonut sitä ääneen. Niinhän myö ollaan, ajelehditaan elämän virrassa päämäärätietoisena vailla suuntaa, tietoa tulevasta. Jotkut ahdistuvat siitä, jotkut nauttivat matkasta ainakin hetkittäin. Kyllä mäkin joka päivä, ainakin sen kymmenen-kaksikymmentä minuuttia kerrallaan.


Luin tänään jutun kiireestä vain siksi, että otsikossa luki 'aivopestä'. Kiireyden julistaminen oli ennen coolimpaa kuin nykyään. Kiireinen ihminen on Hesarin jutun mukaan pikemminkin sähläri, joka ei osaa aikatauluttaa ja elää oikein. Minun on käsketty kirjaamaan vähemmän, konsultoimaan vähemmän, olemaan nopeampi puhelimessa, rajaamaan, ystäväni kehoitti minua olemaan keskinkertaisempi työntekijä. Tuntuu omituiselta sanoa keskinkertainen työntekijä, olenhan nytkin vain sijainen, joka elää pätkätyösuhteesta toiseen.


Mietin aikoja, kun lapsena sain naamaa vääntelevän pallonmuotoisen stressilelun, joka stressasi minut niin pahasti, että leikkasin stressipallon auki saksilla. Muutos tekisi hyvää varmasti koko lähipiirille. Tätini laittoi minulle stressinhallinta-lukupaketin kysymättä sähköpostiin. Olen vähän tehnyt jo harjoitustehtäviä. Olen asettanut käteni sydämeni ja toinen mahani päälle ja opetellut hengittämään pahimpina hetkinä. Instant relief. Kiitos täti.


PMMP:n Kesäkaverit- ja Viimeinen valitusvirsi-biisit, Nylon Beat, saavat hymyn huulille ja muistelemaan kesäisiä metsäteitä matkalla jonkun kaverin mökille.




Sählärikin voi elää onnellista, tasapainoista elämää. Laittaa kalenterin kiinni, jos rupeaa tuntumaan ylivoimaiselta. Menee maanantaina töihin vaan, jos on oikeasti kunnossa.



Rentoa sunnuntaita kaikille! Yritetään nauraa itsellemme ja löytää elämästä ne kivat jutut. Aina.



Kuvat on otettu vuosi-kaksi (?) sitten Tampereen Pispalassa.



(*Kielikuva, kultakalalla kuulemma nykytiedon valossa on viiden kuukauden muisti)

© 2023 by APPETIZING ADVENTURES. Proudly created with Wix.com

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now