• Milla

Elämää pleksin läpi

Updated: Sep 14, 2019


Oltiin ystäväni J:n kanssa eilen CMX:n keikalla. Hän oli kysymättä ostanut liput jo marraskuussa mullekin ja maksoin hänelle oman lippuni juomina. Keikan oikeastaan parhaimmalla hetkellä (tai yhdellä niistä) Kultanaamion ja Ainomielen soidessa olin vähän laskuhumalassa ja katselin kun ystäväni pomppi jonkun random miehen kanssa fiiliksissä ja molemmat lauloivat humalaisesti, mies vähän enemmän ja vähän enemmän sössöttäen. Olin iloinen siitä että he pääsivät tuohon tilaan, missä ollaan yleensä silloin, kun ollaan Ilosaaressa tai Naamoilla ja on kesä, tukka on suttuisasti ja meikit naamoilla myös mutta mikään ei haittaa ja koko maailma on sun.


Minä heilutin päätäni silmät kiinni, hymyilin ja toivoin että saisin aikaisemman fiiliksen päälle. Hetki sitten minulla oli vielä ollut erittäinkin mukavaa ja tiesin että tämäkin harmaus johtui siitä, että kroppani vaati lisää alkoholia. Ehkä myös siksi että olin viimeksi kuunnellut erästä CMX:n levyä seitsemäntoistakesäisenä. Monet sanovat että 17 vuoden ikä on monella tapaa spesiaali varsinkin naisen elämässä.


Minunkin vuoteni oli, monellakin tapaa. Päällimmäisin asia sinä vuonna oli kuitenkin se, että äitini oli vakavasti sairas ja kaikki paitsi minä tiesivät sen että hän tulee kuolemaan pian. Kyllä minäkin huomasin, että äiti on koko ajan sairaalassa ja että menossa huonompaan suuntaan. Äitini sanoi mulle joskus että ei tule kuolemaan pitkään aikaan ja pidin tästä sopimuksestamme kiinni kynsin hampain ja uskoin että äitini pitää oman osansa. Tämä on oikeastaan vale kun sanon näin, osa minusta kyllä tiesi että pian nuo kauniit merensiniset silmät sammuvat viimeistä kertaa.


Olimme puhuneet siitä kuka huolehtii kenestä sitten kun lähdön aika on. Äidin ei oltu annettu toteuttaa viimeistä toivettaan sisustaa ja pintarempata jo valmiiksi pientä keittiö-kodinhoitohuonetta uusiksi, että pääsee huoneeseen maalaamaan tauluja tai jotain kuten Notebook-elokuvassa. Tämä oli ehkä kaksi kuukautta ennen kuin hän nukkui pois. Kukaan ei oikeastaan viitsinyt sanoa sitä ääneen miksi hänen remppatoiveensa ei saanut vihreää valoa keneltäkään muulta. Yritin itse keksiä jotain positiivista ja pitää äitini onnellisena. Sanoin että voimme laittaa vierashuoneeseen maalaustelineen ja avata sälekaihtimet joka päivä niin hän näkee takapihan omenapuun. En oikeastaan muista onko tämä se mitä oikeasti tapahtui, en enää muista oliko se maalaamista mistä äitini unelmoi. Ilma oli kodissamme ollut ainakin vuoden verran niin paksua, että sitä ei välttämättä olisi voinut leikata veitsellä.


Äitini poisnukkumisen jälkeen poltin itselleni samana päivänä surulevyn, jota kuuntelin sängyssäni, kun nukahtelin ja itkin vuorotellen. Levyltä löytyi Rufus Wainwrightia, Mewin Frengersiä. CMX:ää levyltä löytyi kolmen kappaleen verran vähän niinkuin vahingossa. Kappaleet olivat Melankolia, Minun sydämeni on särkynyt ja Jatkuu Niinkuin Sade. Äitini oli sanonut, että hän tulee syntymään uudelleen jossain vaiheessa toisella puolella maailmaa, vaikkapa Intiassa, tai sitten ainakin näkymään elämässämme edes luonnonilmiöinä. Aina kun satoi vähän kovempaa ajattelin vitsillä että onko se äiti. Kerran menin juhlamekossani ja valkoisissa korkkareissani niitylle kävelemään juhlista, koska huomasin että pian rupeaa ripottelemaan.


Kuva: Wix


Eilen en ollut kovin sentimentaalisella päällä, vaikka kerroinkin ystävälleni miksi minulla liittyy vahvoja tunteita CMX:ää kohtaan. Tänään taas olin sohvalla ja itkin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Katselin musavideioita A.W.Yrjänän liikahtamattomasta ilmeestä ja monotonisesta fraseerauksesta, jota rakastan. T otti minut syliinsä ja toivoin että hän olisi hiljaa että saisin kuunnella omaa itkua ja nyyhkytystäni. Niin hän olikin. "On hyvä välillä ownata nää tunteet", sanoin T:lle ja hän sanoi nauraen että tuo oli kyllä niin kliseisesti sanottu. Olihan tuo, mutta tuntui hyvältä pitkästä aikaa oikeasti tuntea tunteensa. Elää elämää ilman välissä olevaa pleksiä.



Annan kunnian tästä purkauksesta CMX:lle ja myös J:lle. Keikan jälkeen Lutakon portaissa hän sanoi, että toivoi sitä että olisi voinut tuntea mut jo silloin ja olla mun tukena niinä päivinä, kun tunsin oloni lohduttomaksi surulevyhetkinäni. On tärkeää, kun joku sanoo tosissaan että on tässä ja toivoo, että olisi voinut olla aina. Niitä ihmisiä minulla on kyllä kourallinen. Vielä 12 vuoden päästä on välillä hyvä kuunnella musiikkia, olla ajattelematta sitä mitä saisi tuntea tässä vaiheessa ja vain muisteloida. Muistaa. Muistaa äiti nauramassa niin kovaa, että melkein tipahtaa tuoliltaan. Muistaa miltä hänen kosketuksensa pään päällä tuntui pienenä. Muistaa miten itse nyt näin kolmekymppisenä muistuttaa omaa äitiään monella tapaa.




Ja elämä jatkuu, loputtomasti niinkuin sade.




© 2023 by APPETIZING ADVENTURES. Proudly created with Wix.com

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now