• Milla

Voimauttava valokuvaus

Updated: Sep 14, 2019



Aamut ovat välillä olleet karseita. Varsinkin viime aikoina ei ole moneen kuukauteen ollut aamupalanälkä. Vähän myös pahoinvointia päällä. Lääkäri on pistänyt tämän sen piikkiin että syön niin raskaasti illalla, stressaan. Paljon mahdollista. Hotellissa ollessa aamupalat kyllä maistuvat, söisin croissantteja mielin määrin, jos mulla ei olis keliakiaa. En tosin ole ollut hotelliaamiaisella vuosiin. Asia, josta oon haaveillut nyt koko vuoden. Spa-loma.


Aurinko on paistanut monena aamuna erittäin kauniisti ja se on pistänyt sisälläni jonkin moottorin rullaamaan. Mielessä usko, toivo, rakkaus. Erityisesti toivo on noussut viime aikoina. Rakkautta mulla on aina ollut ympärillä, vaikka en aina ole huomannut sitä. Sivuutat itsesi, koska sinut on sivuutettu, se on mallioppimista, eräs minut vuoden tuntenut asiantuntija sanoi tässä eilen. Lieköhän totta? Usko omiin kykyihin on ollut se, mikä on useimmiten huojunut. Uskoa ihmiskuntaan ja muihin ihmisiin mulla on aina ollut.


Olen ruvennut ottamaan aamuselfie'itä. En tiedä miksi. Aamulla näytän haudasta nousseelta, iho on harmaa ja tukka sekaisin. Aikoinaan kun masennus ja ahdistus kolkuttelivat ovella, eräs rakas ihminen raahasi minut ottamaan toisistamme voimauttavia valokuvia. Inhosin niitä kuvia. Miksi en voi olla kauniimpi?, ajattelin. Myöhemmin kuvia katsoessani mun on vaikea uskoa että olen ollut allapäin tai pitänyt itseäni rumana. Kuvissa ei siitä ole tietoakaan.


Kuviin tulee monesti vasta vuosien myötä se lämmin fiilis. Muistoihin. Otimme kuvat lempipaikassani Tourujoen rannalla Jyväskylässä. Olenkin joskus julkaissut tämän kuvan ja minulla on ristiriitaiset fiilikset siitä. Miten joku voi näyttää niin onnelliselta, vaikka ei ole? Enempää kuvia mulla valitettavasti ei ole, koska taisin deletoida kaikki muut paitsi tämän ja kissakuvan.



Mulla on ollut aiemmin paljon paparazzi-läheisiä, joten valokuvia itsestä pienenä löytyy pilvin pimein. Oon siitä onnellinen. Joskus teininä multa kysyttiin minkä esineen/tavaran/jutun nappaisin mukaan, jos talo palaisi. Vastasin, että valokuvat. Noin 22-vuotiaana matkustin tätini luo pääkaupunkiseudulle. Hän monitoimipakkauksena laittoi hiukset, meikit ja otti kuvia. Halusin aitoja kuvia, joten 50 kuvan joukosta löytyi vaikka minkälaisia, kuten allaoleva. Olin edelleen hukassa itseni kanssa. Jotenkin nyt kun kuvaa katsoo, ei se silti haittaa mua. 'Epäonnistuneet' kuvat huvittaa eniten ja tuo hymyn kasvoille, joten onneksi en poistanut niitä.



Vaikka välillä tuntuu siltä että ei omien kuvien räpsimisessä oo mitään järkeä, nyt vuosien päästä siis sanoisin, että selfiet ja itsestä otetut valokuvat on hyvä juttu. Ei pinnallista, vaikka saattaa vähän vaikeuttaa hetkessä elämistä. Hymykuvat pistävät ainakin minulle virneen kasvoille, kun niitä katselee. Laiskana ihmisenä muutenkin käytän mieluummin sen 17-42 lihasta hymyyn kuin sen 72 (?), jota tarvitaan vihaisen ilmeen luomiseen. Ihmekään, kun stressipallot ovat koko ajan niin väsyneitä.


Kaverini julkaisi tällaisen kuvan hetki sitten omalla Facebook-seinällään:


This pic is from the site @changelikethemoon, it is not my own.



Laitetaan vaikka tällainen selfie. Tämän kuvan löysin roskakorista. Ei ehkä onnistunein, mutta aito. Ei ehkä lempparein, mutta muistuttaa mua ajasta, kun olin sinkku ja sairaslomalla, mutta silti kaikkea muuta. Vapaa... autuaan tietämätön kaikesta mitä elämä tulee tuomaan.


Ja ne aamut. Avaan sälekaihtimet ja katson kuinka aurinko piirtää kuvionsa paskaisiin ikkunoihin. Hymyilyttää. Kaikki on kaunista, kun sitä osaa katsoa oikein.





© 2023 by APPETIZING ADVENTURES. Proudly created with Wix.com

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now